Ilmastonmuutos ja luontokato ovat valtavan mittaluokan kysymyksiä, joiden rinnalla ihminen kokee itsensä helposti kovin pieneksi: mitä oikein voimme yksilöinä ja organisaatioina tehdä? Kierrätämme, vaihdamme mahdollisesti sähköautoon, mietimme ehkä matkusteluamme vähän tarkemmin – sitten kun sen aika taas koittaa. Työpaikalla voimme ottaa WWF:n Green Office -ympäristöjärjestelmän käyttöön ja välttää turhaan liikkumista jatkamalla verkkokokouksia silloinkin, kun kasvokkaiset tapaamiset ovat taas mahdollisia.
Näistä toimista huolimatta ympäristön ylikuluttamiselle ei näy heti loppua. Samaan aikaan ylikulutamme helposti myös itseämme ja tahti tuntuu vain kiihtyvän: Teams-palavereita on helppo ketjuttaa päivä täyteen, jolloin ihmettelemme illalla, milloin ne muut työt sitten tehtäisiin. Kuten saksalainen sosiologi Hartmut Rosa Helsingin Sanomille totesi: teknologia säästää aikaa, mutta täytämme säästetyn ajan välittömästi uusilla aktiviteeteilla. Joka vuosi täytyy kasvaa, innovoida ja kiihdyttää, ja se kaikki tarvitsee enemmän ja enemmän energiaa. Taustalla tässä kiihtymisen kierteessä on Rosan mukaan alati kasvava hallinnan tarve. Miten muutenkaan tähän mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen reagoisisimme?
Itse olen tässä tilanteessa lähtenyt soveltamaan luonnonsuojelunäkökulmaa myös omaan itseeni ja ympäristööni. Bongasin tämän mainion tulokulman – luonnonsuojelunäkökulman ihmiseen – työnohjaaja, terapeutti, tutkija Kirsi Törmin artikkelista. Tästä näkökulmasta ihminen nähdään yhtenä luonnon organismeista, ja suhde lähiluontoon tiivistyy myös suhteeksi toiseen ihmiseen ja ihmiseen itseensä. Kuinka siis suojelen luontoa siellä missä toimin? Vaadinko liikaa, kulutanko itseäni tai toista? Kuinka tietoinen olen toimintatavastani ja omista pyrkimyksistäni?
Helposti viritämme työelämässä itsemme äärirajoille hermoston ylivireystilaan. Käsillä oleva pandemian aika ja sen herättämä turvattomuus ovat omiaan nostamaan kierroksia entisestään, kun uhan ja turvattomuuden eliminoimiseksi autonomisessa hermostossa aktivoituu taistelu- tai pakojärjestelmä. Varuillaan olevassa ruumiissa ajattelu kapeutuu, eikä uuden luomisen ja uuden oppimisen ei ole mahdollista viritä kuin osittain. Miten tällaisessa tilanteessa löydämme niitä uusia, maapallon kipeästi tarvitsemia olemisen ja tekemisen tapoja? Kun me työntekijät – ja siten koko työelämän kokonaisuus ovat turvattomassa, ylivirittyneessä tilassa, helposti tallaamme vain niitä samoja, tuttuja polkuja. Nyt vain juosten, jos aiemmin olemmekin taivaltaneet hieman verkkaisemmin.
Toinen kysymys on se, haluaako työnantajamme meidän suhtautuvan itseemme suojelevasti vai uskotaanko työntekijöiden ylisuorittamisen olevan eduksi työnantajalle? Ainakaan pidemmällä aikavälillä en usko näin olevan. Kiinnostava kysymys onkin, mitä tapahtuisi, jos organisaatiot ottaisivat ohjenuorakseen luonnonsuojelun ja aloittaisivat lähiluonnostaan, eli oman organisaation ihmisistä. Miten tämä vaikuttaisi organisaatioiden toimintaan ja tavoitteisiin laajemmin? Alkaisivatko ne lähentyä taloudellisen, sosiaalisen, kulttuurisen ja ekologisen kestävyyden ihanteita myös muuten? Oma kysymyksensä on tietysti se, olisiko tällainen yritystoiminta nykyisessä maailmanjärjestyksessä taloudellisesti mahdollista.
Ainakin tällaisen organisaation ja tilanteen voi kuvitella. Ja sen, minkä pystymme kuvittelemaan, on meille mahdollista myös toteuttaa.
teksti: Satu Silvanto